Frans Emil Sillanpää
Jos Nobelin kirjallisuuspalkintoa pidettäisiin kansainvälisen huomion, tunnustuksen ja merkittävyyden mittarina, niin Suomella on ainoastaan yksi merkittävä kirjailija, Frans Emil Sillanpää (1888–1964). Suomalaisten kirjailijoiden pelastukseksi merkittävyyden määrittelemiseen on onneksi olemassa ruotsalaisista riippumattomia keinoja.
Sillanpää oli luova nerokas runoilijasielu aivan kaikilla kuviteltavissa olevilla mittareilla, skaaloilla ja aloilla. Hän pystyi lihomisen ja kirjoittamisen ohella kaikkeen muuhun paitsi rehelliseen työntekoon. Sillanpää kuuluu Suomen keskeisimpiin kirjailijoihin, jonka tuotannossa heijastuvat maalaiselämän kuvaus, lyyrinen realismi ja biologisvoittoinen luonnon ja ihmisten kuvaus. Sillanpää ei siis todellakaan ole kevyttä kesälukemista (ei varsinkaan romaani Elokuu); pelkkään teosten avaamiseen suositellaan vähintään kirjallisuustieteiden perusopintoja. Kaiken neroutensa tuudittamana hän ei itse ikinä valmistunut yliopistosta. Muihin Sillanpään esimerkillisiin saavutuksiin kuuluvat talvisodan lusmuilu Ruotsissa ja parran ajamatta jättäminen 25-vuotiaasta alkaen.
Ikiteekkari, hähä
Sillanpää syntyi vaatimattomaan tölliin Hämeenkyrössä 16. syyskuuta 1888. Nuori Frans paljastui koulussa poikkeuksellisen lahjakkaaksi ja kelpasi ilman muuta oppikouluun. Tämä hyvä ellei peräti loistava miehenalku joutui tyytymään niinkin vaatimattomaan oppilaitokseen kuin Tampereen lyseo. Siellä hän osoittautui kaikissa aineissa huippueteväksi ja suoritti erittäin hyvän ylioppilastutkinnon. Nuori yleisnero siirtyi Helsingin yliopistoon matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan opiskelemaan biologiaa, koska humanistiset aineet eivät tarjonneet hänelle minkäänlaista haastetta.
Yliopisto-opinnot jäivät kesken, koska Sillanpäästä oli mukavampi lihoa, sukia partaansa ja muistella, kuinka hän oli kotikylässään fiksumpi kuin kukaan. Olikin luonnollista, että Sillanpää palasi Hämeenkyrön tölliin vanhempiensa nurkkiin, jossa ei Sillanpään kirkkaan pääkopan ansiosta tarvittu pärevaloa enää koskaan. Kun äiti kysyi, suvaitsisiko arvon ylioppilas saapumaan heinäpellolle ansaitakseen ruokansa, iski krooninen laiskuus alkoivat runottaret kuin väkisin vaatia omaansa. Herkkä hedonisti-Sillanpää ryhtyi työtarjouksen sijaan kirjailijaksi. Sillanpään maaseutukuvauksissa on ekspressionismin sukuista romantiikkaa, mutta maaseutua tarkastellaan teoksissa usein välimatkan päästä. Tämä johtui siitä, että pellon laidalla lorviva ylioppilas ei kovin lähelle sadonkorjuuta päässyt, kun jo seipäät ja ärräpäät alkoivat lentää kohti.
Ruotsalaisten olalletaputus
Vapaan kirjailijan elämä ei 20-luvun Suomessa ollut helppoa. Symbolismin taiteilijakuva oli Baudelairen mallin mukaan urbaani itseriittoinen nero, jonka tuli Gallen-Kallelan juopottelumaalausten tyyliin järkyttää porvaria (épater le bourgeois). Sillanpään elvistelyä tosin haittasi, ettei Hämeenkyrön korvessa ollut porvareita. Siellä kirjailijoista olivat kiinnostuneet ainoastaan velkojat ja koronkiskurit – ja hekin vain ammattinsa puolesta. Ruotsin akatemia havaitsi peräkammarin suuren kertojan nerouden 1939, kun kirjallisuuden Nobel ojennettiin Sillanpäälle osoituksena ruotsalaisten valtaisasta huolesta Neuvostoliiton uhkaa kohtaan. Useat historioitsijat ovat todenneet pystin muuttaneen merkittävästi talvi- ja jatkosotien kulun. Mikäli Ruotsi olisi mennyt siitä, mistä aita on matalin, eli toimittanut vaikkapa ase- ja materiaaliapua, on hyvin hyvin todennäköistä, että lukisit tätä nyt venäjäksi.
Virallisesti Nobel myönnettiin Sillanpäälle ”syvällisestä ymmärtämyksestä maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan”. Suuri kertoja Sillanpää nysväsi koko elämänsä samoissa nurkissa samoja nurkkia katsellen, joten eipä ole mikään ihme, jos hän osasi niistä kirjoittaa. Hän poistui Hämeenkyröstä ainoastaan kerran 1920-luvun lopulla vaihtamaan kustantajaa, mutta ei jaksanut viedä mennessään perunankuoria tunkiolle äidin pyynnöistä huolimatta.
”Sota? Ei kiitos, olen jo yli-ikäinen ja kaiken lisäksi... KATO! ISO HÄMÄHÄKKI!” *sulkee oven*
40-luvulla kansallisguru Sillanpää oli kerännyt itselleen suuren kokoelman elintasosairauksia, joiden hankkiminen 1900-luvun alun päivärytmillä ja ravintoarvoilla vaati päämäärätietoisuutta. Kipuaminen koko kansakunnan kaapin päälle vaati myös veronsa, ja jatkosodan kynnyksellä Sillanpään diagnosoitiin kärsivän ”alkoholin väärinkäytöstä johtuvasta tylsistymisestä ja hermostollisista häiriöistä”. Syyksi todettiin Nobel-palkinnon saaminen ja Ruotsin Akatemian jäsenten haastaminen painiotteluun Tukholman Nobel-illallisilla. Sairaudet katkaisivat hänen kolme vuosikymmentä kestäneen herkän luomiskautensa.
Jatkosodan Sillanpää piilotteli pakkohoidossa Kammion sairaalassa ja sinnitteli loput 20 vuotta elämästään horisemalla radiossa Hämeenkyrön keppihelvetistä ja paistattelemalla Nobel-henkilöytensä Nobel-suuruudessa. Hänet haudattiin Hämeenkyröön kaksi metriä syntymäkehdostaan vasemmalle vuonna 1964.
Tuotantoa
Sillanpään luomiskaudet jaksottuvat hänen elämänsä kohtiin, joissa ruoka ja rahat meinasivat loppua. Hänen tuotannossaan on havaittavissa niin impressionistisia vetoja kuin symbolistisiakin piirteitä. Lisäksi leimallista on KESKEYTETTYJEN opintojen innostama biologis-runollinen mietiskely, joka huipentuu hillittömän tarkoissa yksityiskohtaorgioissa. Nämä kertovat enimmäkseen siitä, että paperi oli tuohon aikaan niin halpaa, että Sillanpään kaltaisilla puuhastelijoilla oli varaa ostaa ja tuhlata sitä.
Seuraavassa esittelyssä Sillanpään neroutta ja tuotantoa on pyritty käsittelemään mahdollisimman maanläheisesti ilman humanisteille tyypillistä briljeerausta irrelevanteilla detaljeilla. Lisäksi mukana on tiivistys kaikille opintonsa keskeyttäneille.
Elämä ja aurinko (1916)
Sillanpään ensimmäinen romaani. Välittömästi ja väkevästi eletyn luonnontunnelman, melkeinpä luontoon uppoamisen rinnalla teoksessa on tyyliä luovana aineksena annos vuosisadan vaihteen dekadenssia. Jonkinlaista kapinallisuutta yhteiskuntamoraalia vastaan voisi Elämässä ja auringossa myös nähdä. Sillanpään ennakkoluulottomuus imee voimaa biologisesta ajattelutavasta ja harvinaisen kehittyneistä esteettisistä vaistoista. Ah, mikä guru tällaista kirjoittaa. Kirjailijakin vaikuttaa teoksen perusteella asiansa osaavalta.
- Eli: Elias, kaksi naista ja kesä. Huu. Tylsä. Ei voi luettaa peruskoulussa.
Hurskas kurjuus (1919)
Hurkas kurjuus ilmestyi sisällissodan jälkimainingeissa, jotka Sillanpää arvatenkin torkkui kotonaan. Teos avaa ihmisen sisäistä karttaa punakapinallinen Juha Toivolan hahmon kautta. Toivola on passiivinen, ajatukseton ja tarkoitukseton ajelehtija, eli lähes täydellinen henkilö läpivalaisemaan suomalaista korvenraivaajaa ja torpparia.
- Eli: Teos on Sillanpään tuotannon kärkipäässä, vaikka se kestää luettamisen peruskoulussa. Juha Toivolan kuolema spoilataan heti kirjan alaotsikossa, ja jos tämä menee peruskoululaiselta ohi, se selitetään prologissa vielä uudestaan.
Sillanpään marssilaulu (1939)
Alun perin Maailman Matti -kappaleen säveleen tehty runo on Sillanpään työläimpiä ja merkittävimpiä teoksia. Teoksessa alussa on läpileikkaus Suomen maantieteestä. Kertosäkeessä runon puhuja vihjailee Sillanpään murentuvista hermoista kiinnittämällä huomiota suomalaisessa kirjallisuudessa harvemmin tavattuun ilmiöön: haudoista tuijottaviin zombeihin. Tämä viittaus haitilaiseen mytologiaan voidaan nähdä reaktiona selväpiirteistä realismia ja probleemirunoutta vastaan tai osoituksena siitä, että Sillanpäälle tekisi hyvää käydä välillä mökkinsä ulkopuolella. Toisaalta kyse voi olla vain taiteilijan vision terävöitymisestä; Sillanpään romaanihenkilötkin ovat piilevästi käytännössä agraarizombeja.
- Eli: Runon pituus ylittää niukasti peruskoululaisen keskittymiskyvyn, mikä tekee siitä pedagogisessa mielessä hankalan. Melodia sopii kännykän soittoääneksi.
Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta (1931)
Tällä nimihirviöllä Sillanpää sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon pari viikkoa ennen talvisodan syttymistä vuonna 1939. Kerrankin päähenkilöllä on edes kunnon nimi. Keskushenkilö Silja on suomalaisen kirjallisuuden vakiintuneimpia tyyppihenkilöitä, jonka edeltäjiä on nähtävissä niin Runebergillä kuin Ahollakin. Esikuvista huolimatta ruotsalaiset halusivat silti palkita juuri Sillanpään, jonka hermoille ryyppyreissu Tukholmaan sopi enemmän kuin hyvin pommien alkaessa putoilla kotimaassa.
- Eli: Silja on yksinkertainen maalaistyttö: blondit hiukset, toteuttaa hymyillen kurjaa kohtaloaan, valkoinen esiliina, sirppi ja kuhilaita kädessä jne., katso Elovena-paketin kyljestä loput.
Jälkivaikutus
Frans Emil ei ole sukua Jarille, Miinalle eikä Sannalle. Sen sijaan joku luki Nuorena nukkuneen huonosti, ja Sillanpään oma lapsenlapsi sai nimekseen Silja. Tämä sai koulunsa käytyä, päätyi (perheenisien iloksi) Pikku Kakkoseen töihin, ryhtyi kirjailijaksi ja suunnittelee parran kasvatusta. Lisäksi Hämeenkyrö pääsi Frans Emilin siivellä maailmankartalle. Taiteilijan parrakas naama olisi haluttu kunnan vaakunaan, mutta poliisin testiajoissa se sai naisautoilijat huutamaan kauhusta, joten hankkeesta luovuttiin.
Katso myös