Avaa päävalikko

Hikipedia β

Hikikirjasto:Levyarvosteluja

Tämä kirja on lainattu Hikikirjastosta.
myöhästymismaksut ovat tähän mennessä jo 212,20 euroa ja kasvavat koko ajan.
Star.svg
Tämä artikkeli on kouluesimerkki siitä, miltä hyvä sivu voi näyttää. Tee näin.

Tämä hikikirja sisältää ammattilaisten tekemiä arviointeja levyistä. Sekalaisessa järjestyksessä, sillä kriitikkomme eivät taida aakkosjärjestystä.

Levyt ovat arvostelleet Hikipedian omat asiantuntijat, ellei arvion lopussa muuta sanota. Ne joissa sanotaan, ne ovat aitoja ne.

AlbumiarviotMuokkaa

Joku tietty viisivuotisperiodiMuokkaa

Lähes kaikki silloin tehty kultaa, mitä vastoin kaikkina muina aikoina kaikkien musisoima matsku on paskaa.

Arvio:      

Pink Floyd: The Dark Side of the MoonMuokkaa

Miten tätä ikivihreää voisi kehua ensinnäkin tavalla, jolla sitä ei ole kehuttu, ja ennen muuta kuinka sitä voisi kehua tarpeeksi paljon? Ehdottomasti Pink Floydin paras, ajaton mestariteos, josta kannattaa omistaa viisikymmentä miksausta, jotta ne jumalattoman hienot soundit tulevat kunnolla esiin. Sitä paitsi tämä on toiminut niin monen pariskunnan kutumusiikkina, että ei voi olla huono. Ja kuunnelkaa ennen kaikkea noita tehosteita! Mahtava levy! Hyvät soundit! Erikoistehosteita! Ja jos joku pitää levyä löysänä, sekoiluna, soundikeskeisenä tms., kuunnelkaapa "Money". Laskekaa huviksenne – siihen voi mennä hetki, mutta laskekaa – montako iskua tahdissa on. Se ei mene tasaisesti! Itse asiassa tämä jättihitti on seitsenjakoinen. Jos se ei ole mullistavaa, en tiedä mikä on.

Arvio:      

Pink Floyd: UmmagummaMuokkaa

 
Tää taitaa olla nyt just tämän levyn kansi tai jotakin.

Ihan täyttä paskaa. Eivät tajunneet vielä tällöin yhtään mitään, eivät osanneet tehdä hittejä. Tätä seuraava Atom Heart Motherkin oli sekin pelkkää tekotaiteellista kokeilua. No, onhan tässä yksi tai kaksi ihan menevää biisiä, silti ihan täyttä sontaa.

Arvio:  

Pink Floyd: The Piper at the Gates of DawnMuokkaa

Syd Barrett oli nero. Ei ole Pink Floyd saanut mitään oikeaa aikaiseksi hänen jälkeensä. Ei osaa nykyään kukaan tehdä tällaisia biisejä. Barrett oli niin upea, ettei tehnyt yhtään hittiä ja käytti niin paljon LSD:tä, että vajosi psykoosiin. Ja, kelatkaa, siitä huolimatta tällä levyllä on ääniä, jotka todistavat hänen kyenneen tarttumaan kitaraan tuossa tilassaan! Uskomaton muusikko, ei voi muuta sanoa. Tosisöpö koiranpentukatse oli hänellä myös.

Arvio:      

Britney Spears: CircusMuokkaa

Miten voikin ihminen olla niin nolo, julkisuudenkipeä ääliö kuin Britney varsinkin nykyään – ja läski! Britney Spears on last season. Vaikkakin tämä hittibiisi "Womanizer" on hyvä kappale, onhan se soinut radiossakin. Ja The Voice on näyttänyt sen musavideota.

Arvio:  

Beyoncé (Knowles) Dangerously in LoveMuokkaa

Tämä levy on ehdottomasti artistinsa näköinen. Ja artisti on tämän levyn näköinen. Molemmat ovat ohuita ja kiiltäviä, Molemmissa on reikä keskellä, ja ilman tätä reikää molemmat lakkaavat toimimasta. Reiästä pyörittämällä molemmista lähtee ääniä. Voisinpa kuulla tätä livenä, uudestaan ja uudestaan. Aah.

Arvio:     

Tea Hiilloste: Tytöt tykkääMuokkaa

Tea Hiillosteen vallan mainio hittibiisi "Tytöt tykkää" on nyt poikinut kokonaisen albumin. Hauskaa menoa, jossa on kekseliäästi kasarisaundeja, joita ei ole joka hitissä ainakaan tänä vuonna, sikäli kun ekstaasin ja spiidin huokoistamat aivoni nyt toimivat. Tämä albumi sopii lenkkimusiikiksi, kyllä tätä kuunnellessa vallan jalat nousee! Ansaitsee ehdottomasti täydet pisteet.

Arvio:      

Nightwish: Dark Passion PlayMuokkaa

Dark Passion Playllä on vielä enemmän orkestereita, paisuttelua ja pitkiä biisejä kuin sen edeltäjällä Oncella. Tuomas Holopaisen taito mestarillisiin sävellyksiin on nähtävissä siitäkin, kuinka monta osaa kappaleessa "The Poet and the Pendulum" on, kuinka pitkä se on, kuinka paljon rahaa siihen on käytetty sekä siitä, että siinä soittaa ihan helvetin iso määrä ihmisiä. Lisäksi koko kappale on esimerkillisesti muodostettu eeppinen ja elokuvallinen kokonaisuus, ja elokuvamusiikki on uskomattoman suurta ja dramaattista. Tämä levy on kyllä eräs suomalaisen musiikin merkkiteoksista. Sen valmistus on tullut kalliimmaksi kuin minkään muun suomalaisen levyn valmistus aiemmin.

Arvio:      

Paleface: Helsinki – Shangri-LaMuokkaa

Klassikko jo syntyessään! Laululiike ei ole kuollut! Suomi-räp ei kaivannut orastavalla kultakaudellaan mitään niin kuin sanomaa. Liikaa ei sanomaa voi olla ihmisellä, vaikkei aina happea asiaähkyn vuoksi saisikaan. Kerrankin räppäri, joka ei kosiskele yleisöään kaikilla mahdollisilla halpamaisilla konsteilla, vaan joka osoittaa asiansa ajatteleville ihmisille! Todella hyvä ja freeshi. Ärsyyntykäähän oikeistopopulistit tästä hampaattomasta molottajasta. Njähä.

Arvio:      

Rush: Snakes & arrowsMuokkaa

Ikääntynyt progedinosaurus Rush on tehnyt levyllisen hyviä ja kypsiä sävellyksiä, jotka on soitettukin millintarkkaan. Joku voi valittaa, että jokaisen sointuvaihdoksen arvaa etukäteen ja soundeja on hiottu liian hyviksi unohtaen varsinaisen sisällön, mutta ei kai kukaan oikeasti arvaamatonta rosoa kaipaa? Bändi on uudistunut: dynamiikkaa ja svengiä on jopa vähemmän kuin 1970-luvun levyillään. Onnistunut levy.

Arvio:      

Jope Ruonansuu: Tanssii läskien kanssaMuokkaa

Suomalaisen junttihuumorimusiikin tuttu ja turvallinen kuningas ja loistava imitaattori Jope Ruonansuu on jälleen pyöräyttänyt levyllisen mukavan populaaria huumoriaan. Uusia ideoita ei huumorissa tarvita, sillä kaikki odottavat Jopelta samaa vanhaa. Ja samaa vanhaahan Jope tekee totuttuun tyyliinsä. Näitä kuolemattomia lentäviä lauseita kelpaa yhä toistella yläasteen välituntipihalla. Jope osoittaa levyllään, että huumori voi olla hyvää, oli se sitten kuinka väsynyttä tahansa.

Arvio:      

Lady Gaga: The FameMuokkaa

Siis Lady GaGa on niiiin hot. Siis vitsi niitä aurinkolasei ja kaikkee. Siis niin paljon parempi kun joku Britney Spears.

Arvio: Siis kuus tähtee.

YUP: Turpasauna-EPMuokkaa

Paska levy. Suomen turhin bändi.

    – Idiootti-lehti 1990 [1]

YUP: LeppymättömätMuokkaa

Lähes puolentoista vuosikymmenen ikään ehtinyt YUP jatkaa Oudosta elämästä alkanutta heikkojen levyjen sarjaa valitettavan johdonmukaisesti. Ei vieläkään keskittymishäiriöis-maanista rähjäämistä, kuten Toppatakkeja ja Toledon terästä -neronleimauksella. Ei niin biisin biisissä. Eikö siellä tajuta, että uuden muotokielen keksittyään olisi varsin pätevää pysyä siinä? Sitä paitsi täällähän oli jotain balladiakin, ja YUP nyt vaan on väärä yhtye tekemään balladeja. Ryhmällä ei ole sitä jotakin, jota balladin tekemiseen vaaditaan ja josta en osaa sen paremmin neuvoa kun en tykkää kenenkään tekemistä balladeista. Karvas kokemus fanille (joka kuitenkin levyn ostat, sen tiedän – otan vilpitöntä osaa). Esteettistä roskaa, sitä tämä albumi on.

Arvio:   

King Crimson: The ConstruKction of LightMuokkaa

Neljännelle vuosikymmenelleen viime vuonna ehtineen King Crimsonin suitset ovat edelleen tiukasti Robert Frippin käsissä, tietysti, nyttemmin vain ohjailuperiaatteeksi on tainnut alkaa muodostua kaupallinen opportunismi. Jo parin vuoden takainen The ProjeKcts -boksi, jonka neljällä levyllä soittaa vain King Crimsonin jäseniä, mutta enimmillään neljä kuudesta per projeKcti, tuskin olisi myynyt niinkään hyvin kuin myi, ellei sitä olisi julkaistu King Crimsonin nimellä.

The ConstruKction of Light menee valitettavasti laajemmassa vertailussa Kuninkaan tuotannon häntäpäille. Eikö siellä tajuta, että Crimso-moottorin polttoaineena ovat aina toimineet radikaalit ulkoisen tyylin muutokset? Albumi kierrättelee vanhoja ideoita ad nauseam. Kyse lienee tietyntyyppisestä postmodernismista, jossa leikitellään kuulijan kanssa hänen tunnistaessaan viittauksia aiempiin sävellyksiin. Samoja soundeja ja sovitusratkaisuja nimittäin kuulin sieltä. Tuskin oli rytmiikassa ihmeempiä, vaikken kyllä osannut laskea mukana. Se selittynee sillä, etten paljoa ehtinyt opettelemaan sen ainoan kerran aikana, jonka tätä kesyä retronäyttöä jaksoin. Aiemmat levyt aina tupanneet avautumaan melko välittömästi.

Yhtyeestä ennen käsiteltyä onnetonta läystäkettä kaikonneet Bruford ja Tony Levin ovat omalta osaltaan julkaisseet materiaalia uudelta BLUE (Bruford Levin Upper Extremities) -projektiltaan. Se on täyttä rautaa ja se todistaa, että ei Crimsonia ilman Brufordia, se.

Arvio:   

Rahantuloa ei voi estää! – SalkkaribiisejäMuokkaa

Levy on lähinnä kokoelma Salatut elämät -televisiosarjan musiikkia eri yhtyeiden ja artistien esittäminä. Levyn kuuntelu on kuin istuisi sohvalla katsomassa tuota kyseistä televisiosarjaa; silkkaa orgasmia! On kuin olisit jälleen Pihlajakadulla tuttujen Ismon, Sepon, Sallan, Jarkon ja muiden luona. Salkkarit on niin olennainen osa suomalaista nuorisokulttuuria, että sen merkitystä ja arvoa ei voi kieltää. Erittäin mukavaa kuunneltavaa jo pelkästään tunnearvonsa vuoksi. Allekirjoita muuten tämä.

Arvio:      

Massive Attack: MezzanineMuokkaa

On kyllä niin hieno levy että pitää kuunnella toistekin, kunhan joutaa. Hieno kansi ja jännät soundit.

Arvio:      

Samuli Putro: Älä sammu aurinkoMuokkaa

Putrolla on huikea karisma ja mielenkiintoiset sanat. Kekseliäitä hittibiisejä.

Arvio:      

Herra Ylppö & Ihmiset: LuurankoMuokkaa

Herra Ylpöllä on huikea karisma ja mielenkiintoiset sanat. Kekseliäitä hittibiisejä.

Arvio:      

STROM.ec: Divine Legions Beyond PsycheMuokkaa

Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen STROM.ec tekee albumillaan Divine Legions Beyond Psyche vahvan paluun suomalaisen popmusiikin kirkkaimpaan kärkeen. Jo avausraita Helvetin Esikartano antaa kyytiä korvakäytäville, mutta vasta kakkosraita Security Council täräyttää toden teolla kuulijalta niin vaikut kuin tajutkin pois. Bändin monipuolinen ja laajaa kuulijakuntaa kosiskeleva linja jatkuu tälläkin albumilla ja lieneekin vain ajan kysymys, milloin levyn päätösraidan, Vitaalisen Olomuodon alkutahdit kuullaan häämarssina. Huikein kuunteluelämys sitten Jaakko Tepon parhaiden päivien. Tätä et halua missata.

Arvio:      

Juice Leskinen: Kautta aikainMuokkaa

Kyllä tässä on suomalaista musiikkia parhaimmillaan. Mieshän on nero lyyrikkona, eikä hänen mahtavuuttaan käy kiistäminen. Miten voisi edetä enää neroudessa siitä että keksii joka suomen kielen sanalle riimin! Ihan huippu on kyllä Leskinen. Kuolikin justiinsa. Muuten olisin antanut yhen tähen sellasen läskin tekemälle paskalle.

Arvio:      

CMX: Dinosaurus StereophonicusMuokkaa

Aivan vitun uraauurtavaa. Kannatti sulkeutua studioon. Suomirockin uusi kulmakivi. Pursuu epätavallisia ideoita. En uskalla kuunnella yhtään 1970-luvulla tehtyä levyä.

Arvio:      

CMX: PedotMuokkaa

Tutut maneerit toistuu, läpälää, kuultu on. Olen melkeinpä henkilökohtaisesti pettynyt, kun yhtye ei onnistunut Aionin jälkeen vastaamaan epärealistisiin odotuksiini. Aionilla löysivät aivan uuden progressiivisen suunnan, niin mikseivät tehneet taas niin sitten? Miten muka voi ilmaista mitään erottuvaa soittamalla levyn läpi nelijakoisesti ja ”perinteisellä” (lue: tylsällä) kappalerakenteella? Mielenkiinnottomat sanat, joita en ihan tajunnut. Kuuntelin puolella korvalla. Välityö, ma luulen.

Arvio:    

 
Räjäytti potin. Möh. Tosi nostalginen. Möhhöh.

Hurriganes: RoadrunnerMuokkaa

Merkitystä Suomi-rockille ei voi yliarvoida. Möh möh. Aitoa rock'n'rollia. Ison maailman saundit. Ikimuistoinen kansi. Klassikko, johon ei kyllästy. Ja jos kyllästyt, tulee turpaan. Möh.

Arvio:      

Absoluuttinen Nollapiste: Neulainen JerkunenMuokkaa

Hehee siinä sanottiin "paikallinen nimikauhu"!

Arvio:      

Charles-Valentin Alkan: Grande sonate "Les quatre âges"; Marc-André Hamelin, pianoMuokkaa

Charles-Valentin Alkanin (1813–1888) Les quatre âges on niin huikaisevan vaikea ja teknisesti lähes mahdoton ja sisältää sikäli harvinaisen diakriittisen merkin, että se on itsestään selvästi eräs pianokirjallisuuden suurimmista mestariteoksista. Vaikka Marc-André Hamelin onkin kanadanranskalainen ja vaikka hänellä onkin yhdistelmänimi, on hänen sinänsä sujuvaa tulkintaansa Hyperionin luonnollisena, joskin hieman kuivahkona äänityksenä silti pidettävä pettymyksenä. Hamelin soittaa liian vaivattomasti ja sujuvasti, ja myös hänen pedaalinkäyttönsä on pidemmän päälle ärsyttävän huomaamatonta. Hamelin varmaankin tarkoittaa hyvää, mutta tulee banalisoineeksi musiikin riisumalla siitä vaikeusaspektit ja keskittymällä sisältöön. Vaarana on, että satunnaiset taidemusiikin harrastajat voivat tämän takia eksyä Alkanin progressiivisen tonaaliteetin pariin. Lisäksi Hamelinin tempovalinta osassa 30 ans: Quasi-Faust on anteeksiantamattoman kelvoton. Kun säveltäjä on yksiselitteisesti kirjannut ohjeeksi assez vite, niin luulisi sitä pianistin noudattavan. Eikö Hamelin muka ymmärrä, miten ehdoton määre assez on? Mainitsen vielä arpeggiot, ettei maallikko voisi liian helposti lukea kritiikkiäni.

Hamelinin pikaruokamainen bulkkitulkinta ei yllä edes viilaamaan alan hallitsevan ja yhä suositeltavan mestarin pianistisia varpaankynsiä. Kaikki tietävät, että paras tulkinta Alkanin sonaatista on yhä moldovalaisen, vain 27-vuotiaana häntäluun keliakiasyöpään kuolleen Ilion Bûriatonediësciuscun jumalaisnektariinisen ylimaallinen savikiekkotaltiointi valitettavan tuntemattomaksi jääneeltä, kahdeksan levyä julkaisseelta brestiläiseltä Nypmhaëothôn-yhtiöltä vuodelta 1946. Taltiointi tehtiin melko vetoisessa satamavarastossa, mutta tulkinnan piinallisuus vastaa juuri oikeaa teoksen mielenmaisemaa eikä ainakaan vähättele teknisiä vaikeuksia, vaan pikemminkin nerokkaasti korostaa niitä siihen maagiseen rajaan, että nuottien seuraaminen käy ilahduttavan haasteelliseksi. Bûriatonediësciuscun kaikki kolme olympolais-vapahtavaa taltiointia on julkaistu remasteroimattomana tupla-CD:nä vuonna 1989, ja sitä löytää käytettynä (fair) verkkokauppa Amazonista kohtuulliseen 796 dollarin hintaan.

  

SinglearviotMuokkaa

Cheek: "Liekeissä"Muokkaa

Tanssittava kappale. Lahden leija on taas onnistunut tekemään yhden menevän hiphopbiisin. Varsinaista uutta siinä ei ole, mutta se toimii. Sanoituksissa on välillä tietynlaista rimmaavaa oivaltavuutta: "Te-te-teki musta pyromaanin / nyt painan reikä päässä ku psykopaatit". Siis aivan mahtaavaa hei! Video on vielä parempi. Siinä on tytöillä isot tissit ja muodikkaita metroseksuaaleja näpyttelemässä tietokoneita: jokaiselle jotain.

Arvio:     

Isac Elliot: "New Way Home"Muokkaa

Miten joku pystyy tekemään kappaleen, jonka kertosäkeen alku jää junnaamaan päähän pitkiksi ajoiksi niin että tuntee itsensä jo valmistusvirheiseksi äänentoistolaitteeksi? Neroutta.

Arvio:      

Mikko Alatalo: "Vesilasi, vessanavain, heiniä paali"Muokkaa

     

Keikka-arviotMuokkaa

Bändi X tapahtumassa AMuokkaa

Kitin kitin niin monella heidän keikallaan olen ollut että tiedän sanoa settilistojen toistavan itseään liikaa. Lässyn lässyn lää. Ei kuulunut kuin basso nirsk kitin kitin. Plääh, daijut, kitin kitin, vähänkö noloo, kitin kitin. Selvästi itsekeskeinen lavaesiintyjä, välispiikittömyydestä ja siitä ilmeestä narsismidiagnoosi, kriitikon oman kuunteluhistorian märehtimistä, kitin kitin kitinäää, haukotus haukotus.

Arvio: