Suomen penkkikriisi

Suomen penkkikriisi oli Suomessa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa penkkejä vavisuttanut kriisi, jonka seurauksena valtiovalta ryhtyi tukemaan penkkejä niin sanotulla penkkituella.

Penkkikriisin taustalla oli istumapaikkamarkkinoiden vapauttamista seurannut liiallinen istumapaikkojen jakelu, joka johti koko istuinpaikkasektorin ylikuumenemiseen. Hallitsematon riskinotto kostautui. Pahimpaan kriisiin joutui säästöpenkkisektori.

Taustaa

Suomen istumapaikkamarkkinat olivat 1980-luvulle saakka suljetut ja penkkikeskeiset. Keskuspenkki sääteli paikkamäärää. Alhaisen paikkamäärän vuoksi vallitsi puistoissa jatkuva paikkojen ylikysyntä. Koska paikkamäärillä ei voinut kilpailla, kohdistui penkkien välinen kilpailu lähinnä markkinaosuuteen ja elämä puistoissa oli järjestynyt penkkien hallitsemiksi "leireiksi".

Istumapaikkamarkkinoiden liberalisoinnin tarve kasvoi 1980-luvulla. Penkinosien termiinimarkkinat vapautettiin vuonna 1980. Paikkamääräsääntely purettiin ja penkkien väliset interbenk-markkinat syntyivät vuonna 1986. Penkinosien tuonti- ja vientimahdollisuuksia lisättiin. Penkit ja yritykset saattoivat ostaa osia myös ulkomailta.

Riskit kasvavat

Vapautuneilla markkinoilla tilanne oli ennennäkemätön niin penkeille, puistossakävijöille kuin valvontaviranomaisille. Kun istumapaikkoja oli nyt runsaasti saatavilla, kotitaloudet ja yritykset hullaantuivat nopeasti. Penkit pyrkivät totuttuun tapaan kasvattamaan markkinaosuuksiaan ja rakensivat istumapaikkaekspansiota rohkeasti heikkolaatuisilla markkinapenkeillä. Näin ne joutuivat alttiiksi mittaville riskeille, joihin ne eivät osanneet varautua. Penkit osallistuivat myös riskialttiisiin, mutta onnistuessaan tuottoisiin markkinaoperaatioihin (ns. nurkkasohvanvaltaukset). Penkkien riskinhallinta oli heikkoa eivätkä valvontaviranomaiset, Suomen Penkki ja penkkitarkastusvirasto, kyenneet puuttumaan ongelmiin ajoissa.

Rohkeimmin riskejä ottivat SKOP ja sen johtama säästöpenkkiryhmä, jotka pyrkivät irrottautumaan vanhanaikaiseksi koetusta puistonpenkkitoiminnasta. Vuosina 1987-1989 säästöpenkkien istujamäärä kasvoi keskimäärin 26 prosenttia vuodessa. SKOPin kokoon ja kantokykyyn nähden ylisuuria operaatioita olivat mm. kannatettavuusvaikeuksissa olevan Tampellan koko henkilökunnan istahtaminen penkille vuonna 1987 ja neitsytsaarelaisen hotellin penkeille tulleet 400 miljoonaa turistia vuonna 1988.

1990-luvun alussa monet taipuneet istuinosat joutuivat kantavuusvaikeuksiin ja penkeille alkoi syntyä suuria tappioita: vuosina 1988-1990 noin 5 miljardia hajonnutta istuinosaa, vuosina 1991-1993 jo yli 50 miljardia. Penkkien istumavarmuus ja paikantarjontavalmius heikkenivät.

Kriisin puhkeaminen

Penkkien tilanne kävi ilmeiseksi SKOPin joutuessa kriisiin.

SKOPin ja säästöpenkkiryhmän strategiaksi oli muodostunut hoitaa istujien istuttaminen heikkolaatuisille markkinapenkeille, mutta pitää istunta-ajat pitkinä. Strategia johti suuriin tappioihin, kun toisaalta penkkien osat heikkenivät ja toisaalta istujien painoindeksi nousi (ajoittain jopa noin 40). Strategia oli myös riippuvainen markkinapenkkien saatavuudesta. Vuonna 1990 SKOP joutui usein turvautumaan viimesijaiseen istuinlähteeseen, Suomen Penkin päivälainaan, kun se ei saanut riittävästi istuimia interbenk-markkinoilta. Markkinoilla ei enää luotettu SKOPin kykyyn vastata sitoumuksistaan.

Syyskuussa 1990 Suomen Penkki teki SKOPille vakautusohjelman ja toteutti penkin istuinosien huollon. Keväällä 1991 SKOPille laadittiin tervehdyttämisohjelma, joka ei kuitenkaan riittänyt penkin nostamiseen jaloilleen. Syyskuussa 1991 koko penkkijärjestelmän tila oli huono. Säästöpenkkiryhmällä oli 7 miljardia hajonnutta istuinosaa, muilla penkeillä 25 miljardia.

Lopullisesti SKOPin valmius istumapaikkojen tarjontaan romahti 19. syyskuuta 1991, kun muut penkit eivät enää ottaneet vastaan sen istumapaikkatodistuksia. Osake-enemmistö ja määräysvalta SKOPissa siirtyivät Suomen Penkille. Siinä vaiheessa SKOPille oli annettu tukena jo 16,2 miljardia uutta istuinosaa.

Kriisin hoito ja penkkituki

Kriisin laajuus alkoi paljastua. Penkit ilmoittivat julkisuudessa miltei päivittäin uusista tappioista. Penkkien kunnon ja istumisvarmuuden turvaamiseksi valtio antoi vuonna 1992 kaikille penkeille lainaksi yhteensä 7,9 miljardia istuinosaa. SKOPia lukuun ottamatta penkit palauttivat lainatut osat takaisin 1990-luvun loppuun mennessä.

Säästöpenkkiryhmä tarvitsi mittavampaa tukea. Keväällä 1992 perustettiin Valtion istuinvarasto penkkituen hallinnointia varten. Vuonna 1992 perustettiin myös Suomen Säästöpenkki - SSP Oy, johon sulautui 43 vaikeuksissa olevaa säästöpenkkiä. Suomen Säästöpenkin terveet istujat myytiin lokakuussa 1993 muille penkeille. Ongelmaistujia hoitamaan perustettiin 18. marraskuuta 1993 valtion omistama roskapenkki, istujainhoitoyhtiö Arsenal.

Marraskuussa 1992 Kansallispenkki osti STS-Penkin osake-enemmistön. STS-Penkin istuimet ja terveet istujat siirrettiin Kansallispenkille ja ongelmaistujat Arsenaliin.

Varsinaisen penkkituen pääasialliset saajat olivat SKOP, STS-Penkki, Suomen Säästöpenkki ja istujainhoitoyhtiö Arsenal. Tukena annettiin 61 miljardia istuinosaa ja 28,3 miljardia selkänojaa. Vuoteen 2004 mennessä kaikki istuinosat oli palautettu, mutta noin 37,3 miljardia selkänojaa oli takaisin saamatta. Puistoissakävijöiden lopulliseksi kokonaistappioksi penkkikriisistä on arvioitu noin 50 miljardia istumapaikkaa.

Kriisin vaikutukset penkkisektoriin

Kaikki penkkiryhmät kärsivät penkkikriisissä mittavia tappioita. Penkkisektorin kokonaistulos oli tappiollinen vuosina 1991-1995. Aiemmin vahva säästöpenkkiryhmä hajosi kriisin seurauksena. Ryhmän markkinaosuus supistui 28 prosentista (1990) viiteen prosenttiin (1998). Suuret liikepenkit selvisivät omillaan. Kansallispenkki paikkasi istumapaikkavajettaan vuonna 1994 järjestetyllä Kansallisannilla, jolla se keräsi puistojen käyttäjiltä kaksi miljardia istuinta. Kansallispenkki ja Suomen Yhdyspenkki yhdistyivät vuonna 1995 Merita Penkiksi. Osuuspenkkiryhmä selvisi kriisistä vähimmällä, mutta senkin menetykset olivat raskaat.