Tulikettu

Tulikettu on harvinainen kettujen sukuun kuuluva alarotu, joka elää pääosin koillisessa Suomessa. Ulkonaisesti tulikettu ei kuitenkaan erotu perinteisestä suomalaisessa metsämaisemassa elävästä ketusta juuri lainkaan, joten lajien erottaminen on asiantuntijallekin hankalaa.

Onko tämä tulikettu vai ei. Kas, siinäpä kysymys...

Erityispiirteet erottuvat öisin

Tulikettujen elinympäristöä kartoittamalla on havaittu, että ne viihtyvät mieluiten korpisoilla. Tulikettu syö pääosin korpisoiden antimia, kuten kesäisin mustikoita, hilloja, puolukoita ja myöhäissyksyisin karpaloita. Huikopaloikseen se napsii soilla esiintyviä hiiriä, myyriä ja varsinkin ojitetuilla soilla kärppiä. Tavanomaisesta metsäketusta tuliketun erottaa kuitenkin varmimmin häntä, joka tuliketulla on tarpeen vaatiessa itsevalaiseva ja vieläpä perin tehokas sellainen.

Ensimmäiset tulikettuhavainnot

Ensimmäiset tulikettuhavainnot teki eränkävijä Konsta Pylkkänen, joka raportoi näkemästään vuonna 1952 kortteeritalonsa nuorisolle, joka ei ottanut omituisen huonemiehensä kertomusta todesta. Historiallinen tosiasia kuitenkin on, että tulikettu on arvostettu ja usein säänneltykin riistaeläin, jonka tavoiteltavuutta erityisesti lisää se, että sen valonlähde on räjähtämätöntä alkuperää.

Tuliketun käyttökohteet

Tulikettu on ensisijaisesti luonnonharvinaisuus ja kansallispuistoissa bongattava harvinaisuus, mutta sen kansantaloudellinen merkitys pohjautuu turvallisuuteen, mitä nykyisin ei voitane riittävän laajalti perustella. Jo ennen tuliketun yleistä tietoisuuteen tulemista sitä käytettiin valonlähteenä ilotulitteita, räjähdysaineita ja dynamiittia tuottavissa tehtaissa. Erityisesti alan tehtailijat arvostivat sitä, että tulikettu loi turvallista ja räjähdysriskivapaata valoa tehdassaleihin ja sosiaalitiloihin.

Ryöstömetsästys

Tuliketun edut havaittiin varsin pian kansainvälisesti. Tuliketun hännästä tuli tavoiteltu keräilyharvinaisuus, jonka johdosta tulikettu varsin pian rauhoitettiin. Ryöstöpyynti -ja metsästys koituivat kuitenkin samanaikaisesti jonkinasteiseksi ongelmaksi; ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan viimeistään 1990-luvulla polttamalla suuria ja rannattomilta tuntuvia nuotioita Kainuun erämaissa, jotta pakkanen olisi saatu loitommalle tuliketun esiinmarssimisen toivossa. Saadut tulokset ovat vielä ristiriitaisia, joten niiden loppuarviointi on ennenaikaista.